Aasiasta Afrikkaan jatkuu Muhammedin maa

22/4/2016

Turvapaikanhakijoiden ympärillä vellovaa keskustelua seuratessa tulee usein ikävä vuonna 2011 kuollutta englantilaista journalistia, kirjailijaa ja esseistiä Christopher Hitchensiä. Hän oli tinkimätön totuuden etsijä, joka ei pelännyt kritisoida hölmöinä pitämiään käsityksiä, oli kyse sitten uskonnosta, politiikasta tai kulttuurista.

Islam oli yksi Hitchensin suosikkiaiheista. Hän uskalsi todeta, että tämän “hyvin itsevarman uskonnon kannattajat kaipaavat enemmän itsekritiikkiä sekä vähemmän itsesääliä ja omahyväisyyttä”. Hänen mukaansa uskonnot vaativat meitä luopumaan siitä ainoasta asiasta, joka meidät muista nisäkkäistä erottaa: järjestä ja sen käyttämisestä.

Hitchens halveksui poliittisen korrektiuden nimissä esitettyjä vaatimuksia uskonnollisten vakaumusten kunnioittamisesta, koska piti tätä alistumisena. Uskonnot väittävät tietävänsä jumalaisen ja lopullisen ainoan oikean totuuden. Tällaisen asenteen kunnioittaminen nostaa sen edustajat suojattuun erityisasemaan ja polkee kaikkia niitä, jotka eivät kyseistä uskoa tunnusta, järkeili Hitchens.

Hitchensin partaveitsenä tunnetun säännön mukaan kaikki väitteet, joiden tueksi ei esitetä todisteita, voidaan myös ilman todisteita kumota. Todistustaakka on aina väitteen esittäjällä, ja mitä enemmän väittää, sitä painavampi taakka on. Suomalaisessa julkisuudessa pyörii jatkuvasti hokemia, joiden alistaminen partaveitselle tekisi hyvää keskustelumme tasolle ja henkiselle ilmapiirillemme.

Meillä on vuosikaudet kannettu huolta ihmisten verkossa suoltamasta vihapuheesta. Julkisuudessa hoetaan lähes liturgisesti väitettä, että rasismi Suomessa on räjähdysmäisesti lisääntynyt ja asenneilmasto koventunut. Oikeudellista puuttumista vihapuheeseen ajetaan argumentilla, että nettiuho synnyttää väkivaltaa myös reaalimaailmassa. Kovin kummoisia todisteita ei millekään näistä väitteistä löydy.

Hitchensille olisi taatusti tuottanut tuskaa todistaa sitä absurdia käännettä, jonka turvapaikanhakijoiden tekemistä raiskauksista ja ahdisteluista käyty keskustelu sai vuodenvaihteen jälkeen. Kansalaisten oikeutettu huoli turvallisuutensa heikkenemisestä sai väistyä suomalaisten miesten kollektiivisten syyllistämisen tieltä.

Suomessa vallitsee kuulemma patriarkaalinen raiskauskulttuuri, jossa huorittelu ja kouriminen ovat maan tapoja ja jossa naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ei sen arkipäiväisyyden vuoksi oteta vakavasti. Vaarallisimpia paikkoja naisille eivät olekaan keskustan hämyiset sivukadut ja pimeät kaupunkipuistot vaan koti, jossa vaanii olennoista se hirviömäisin eli oma kantasuomalainen mies.

Nyt aikuisten oikeasti haloo naisasia-aktivistit!

Käsityksiä maailmasta ei välttämättä kannata muodostaa tuijottamalla sitä verbaaliseen oksennuksen tahrimaa vessanseinää, jota suuri osa verkko”keskusteluista” edustaa. Maailmassa on harvoja maita, jossa sukupuolten tasa-arvo on yhtä pitkällä kuin Suomessa.

Ei ole rasismia todeta, että naisen aseman suhteen kulttuurinen etäisyys pohjoismaiden ja islamilaisen maailman välillä on valtava. Sen verran meillä pitää olla oman kulttuurimme ja historiamme kunnioitusta, ettemme ala pokkuroimaan sivistymättömyyden ja takapajuisuuden edessä.

Markku Jokisipilä

Kirjoittaja on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja ja poliittisen historian professori.



Bookkaa tämä



Ei vielä kommentteja.


Kirjoita kommentti

Kun kirjoitat, muista täyttää:
1. Nimimerkki tai oikea nimesi
2. Kirjoita kommenttiosioon enemmän kuin pari sanaa
3. Kirjoita myös spämmiestoon oikea sana.


Nimimerkki
Sähköposti

Spämmiesto: Mikä eläin sanoo "hau hau"?


Copyright © Tapioarjo.com